keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Merille



Taimi Turkulainen ei siis päässyt Ruotsiin, mikä kävi varsin selväksi toiseksi edellisessä tekstissä.
Tavalliselle risteylymatkallekin meno on itäsuomalaisille ja muille kaukana sisämaassa asuville isompi ja vaivalloisempi tapaus.

Vuosia vuosia sitten kuulin erään keskustelun eräillä valtakunnallisilla koulutuspäivillä. Ennestään toisilleen tuntemattomat henkilöt esittelivät itseään. Jotkut kertoivat olevansa Turusta. Siihen joku ihminen todennäköisesti jostain itärajan reunasta ihastuneena huudahti:" Ihanaa, Turusta! Te käytte varmaan joka viikonloppu Tukholman -risteilyllä!".




Muistan itse aikoinaan kun tyttöjen kanssa läksimme Tukholman reissulle, niin se 5-6 tuntinen junamatka, joka piti tehdä ennenkuin pääsimme meren rantaan oli toki pitkä, mutta myös iloista odotusta täynnä. Samoin paluujunamatka oli myös onnellista oloa tulvillaan; väsyneiden daamien hepulimaista kikatusta.

PS. En muuten yritäkään väittää, että tekstin kuvat olisivat Itämereltä.

torstai 21. helmikuuta 2013

Mistäkö Taimin tunnen?

Mistäkö Taimin tunnen?
Taimi Turkulainen on myös alunperin itäsuomalainen. 

Hän oli neiti Taimi Karjalainen, kun hän päätti, että on aika lähteä lapsuudenkodista. Hän aikoi Ruotsiin töihin, oli kuullut muidenkin sieltä helposti töitä saaneen.


Mutta sitten hänelle kävi melkein kuin Juurakon Huldalle. Juna Pieksämäeltä Turkuun oli pari tuntia myöhässä, ja Taimi myöhästyi iltalaivasta. Istahti rautatiepuiston penkille ja söi eväinään olleita piirakoita ja lanttukukkoa. Katseli ympärilleen ja mietti, että kyllä kai valoisana kesäyönä hän tässä uskaltaa yönsä viettää. Huomasi kuitenkin, että puiston kukkapenkit olivat vähän siivottomat, ja työteliäänä itäsuomalaisena päätti joutessaan kitkeä niistä rikkaruohot.


Siinä kukkapenkeissä pyllistellessään hän kuuli iloisen herraseuran olevan takanaan. Sattuivatkin olemaan kaupungin herroja, ja yksi heistä palkkasi hänet puistotyöntekijäksi ja antoi vapaana olevan työsuhdeasunnon avaimen käteen. Aamuyön Taimi sitten jo nukkuikin uuden kotinsa työsuhdehetekassa, ja seuraavana aamuna kiirehti uuteen työpaikkaansa, jossa sitten pysyi seuraavat neljäkymmentäkahdeksan vuotta.


Hän avioitui Turussa muutama vuosi sinne saapumisensa jälkeen, ja niin hänestä tuli rouva Taimi Turkulainen.


keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Aurinko jo pikkuisen vilkutteli


Tiistaiaamuna taivas Turun yllä jo hieman rakoili ja lupaili vähän valoisampaa päivää. Pienesti aurinkokin kyllä vilahteli, mutta pääosassa edelleen olivat pilvet ja lumisateilu.


   Illaksi jälleen taivas kirkastui, ja Martin kirkko sai taustakseen heleän sinisen taivaan.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Lauantaina klo 18.00; ehtookellot?


Jotkut kirkot soittavat ehtookellot pyhän alkamisen merkiksi lauantaisin klo 18.00.

Aikoinaan olen asunut pienen kirkonkylän kirkon kupeessa, ja sen kirkon kelloja suntio kiiruhti aina lauantaisin soittamaan. Perheessämme tuli perinteeksi tehdä ainakin kaikki suurimmat koti- ym. työt ennen pyhän alkua. Kuuntelimme ensin kauniit ehtookellot ja sitten istuuduimme päivällispöytään.

Soittavatkohan turkulaiset kirkot ehtookelloja?

tiistai 12. helmikuuta 2013

Taimi ei Laskiaisista piittaa

Taimi Turkulainen se ei paljon Laskiaisesta innostu. Ennen työvuosinaan jopa inhosi sitä. Hän seisoi puiston nurkalla kärttyisenä ja katseli, kun lapset ja jopa koulukkaat opettajineen tulivat laskemaan mäkeä puistoon ajetuille lumikasoille. Taimi Turkulainen oli puistotyöntekijänä kaupungilla, ja siellä puiston laidalla hän näki silmissään, miten lumikasat tiivistyvät, muuttuvat jääksi, tappavat allaan olevat pensaan alut ja perennat.

Taimi Turkulaiselle luku sata on kiehtova. Nuorena tyttönä hän oli nähnyt unta, miten sata sotilasta seisoo asennossa suorissa riveissä.

Ja kun rivistö uusia pensaita oli istutettavana, hän laskeskeli miten nopeasti sata sotilasta kaivaisi kuopat kaikille kasveille.

Eikä hän ymmärtänyt, miksi puiston kukkapenkkiin sai istuttaa vain kolmekymmentäkaksi törmäkatkeroa, kun niitä olisi ehdottomasti oltava sata. Voi sitä sinisyyden ilotulistusta, kun ne sata törmäkatkeroa kukkisivat syksyllä.


sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Martinsillalla klo 15.30

Aurinko näyttää viettävän edelleen vapaapäivää.

Piirakoita

Turkulaisen tavaratalon leipävitriinistä saa aitoja oikeita itäsuomalaisia piirakoita. Huikeaa!

Täällä lännessä ja muussa Suomessa piirakoita kutsutaan karjalanpiirakoiksi, ja yleensä ne tarkoittavat paksun mauttoman vehnäkuoren sisään laitettua riisipuuroa.

Aidot oikeat itäsuomalaiset piirakat tehdään ruiskuoreen ja täytteenä on ohrasuurimoista keitettyä "puuroa".

Meillä ennen vanhaan piirakoita tehtiin lauantaisin. Mummon tai äidin ohjaamana teimme niitä 30 - 50 kpl, ja paistamisen ja voivesiseoksella voitelun jälkeen ne laitettiin piirakkavakkaan peiteltyinä huolellisesti voipaperilla ja pyyheliinalla. Piirakkavakka nostettiin ylös uuninpankolle, jossa oli sopivasti lämmintä. Sunnuntaina seitsemänhenkinen perheemme oli syönyt jo kaikki piirakat, ja sitten siirryimme syömään taas leipää, sitä äidin tekemää ruisleipää.

Suuret kiitokset liperiläiselle Sorsan kotileipomolle, joka toimittaa noita aitoja herkkuja raakapakasteena Stockmanneille, joiden leipäosastojen vitriineistä niitä saamme ottaa uunilämpiminä. Aivankuin ojentaisi kätensä sinne lapsuuden lämpimään piirakkavakkaan!

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Pimeää - valoa


Ilta itäsuomalaisessa pienviljelijäkodissa. Katson tuvan ikkunasta ulos; pimeää, siis täysin pimeää, ei valon valoa. Kierrän makuukamarin ikkunan ääreen; pimeää. Mutta hei, toisen kamarin ikkunasta näkyy kaksi valaistua ikkunaa; navetassa on menossa iltalypsy. On jo pimeää sisälläkin, napsautan valon päälle. Suutarinlamppu se roikkuu keskellä huonetta. Ulkona näyttää  nyt vieläkin pimeämmältä.

Yö on saapunut Turkuun. Katson ikkunoista; valoja, valoja, eri värisiä valoja. Kaikkialla valoja; en kykene laskemaan. Miksi laskea, kun voi vain hurmioituneena ihastella! Valot tulvivat sisään. Ei tarvita yölamppuja, lukulamppuja vain.